Suomi on historiallisesti ottanut vastaan paljon vähemmän ulkomaalaisia kuin muut Pohjoismaat. Tähän ovat vaikuttaneet sekä erot maiden halukkuudessa ottaa uusia asukkaita että tulijoiden halukkuus muuttaa tiettyyn maahan. Kylmän sodan aikainen Suomi ei ollut erityisen houkutteleva kohdemaa: Maamme oli kulttuurisesti ja etnisesti poikkeuksellisen yhtenäinen, ja elintaso oli vielä huomattavasti alhaisempi kuin Ruotsissa, Norjassa tai Tanskassa. Valtaosa väestöstä puhui suomea kuten nykyäänkin, mutta tähän päivään verrattuna englannilla ei pärjännyt ollenkaan yhtä hyvin. Vuonna 1990 täällä asui noin 25 000 vieraskielistä henkilöä, puolisen prosenttia koko väestöstä. 2017 tämä määrä oli noin 370 000 eli melkein seitsemän prosenttia meistä. Heitä oli siis jo selkeästi enemmän kuin ruotsinkielisiä, joita oli vajaa 300 000. Monelle voi tulla yllätyksenä, että sata vuotta sitten Suomen itsenäistyessä suomenkielisten osuus oli aika tarkkaan sama kuin nykyisinkin, eli jonkin verran alle 90 %. Tuolloin vain lähestulkoon kaikki tähän kuulumattomat puhuivat ruotsia. Välikevennyksenä mainittakoon, että noin 4 % islantilaisista puhuu puolaa ykköskielenään.
Pyörittelen tätä kieliasiaa kahdestakin syystä: Ensimmäinen on kiinnostukseni historiaan ja toinen on, että olen opettanut maahanmuuttajille suomea vapaaehtoisena Järvenpäässä tämän vuoden alusta alkaen. Keväällä käytin siihen kolme tuntia viikossa, nyt syksyllä olen vähentänyt puoleentoista tuntiin. Missään tapauksessa en koe tuhlanneeni aikaa korvauksettomaan työhön. Kaikenikäiset ihmiset Afrikasta, Aasiasta, Venäjältä ja Latinalaisesta Amerikasta tulevat paikalle viikko toisensa jälkeen, joskus useana päivänä viikossa. He ovat valmistautuneet tuntiin ja nostavat esille kysymyksiä, joita itse tulee harvoin ajateltuakaan. Olen oppinut paljon ja saanut hyviä ystäviä pitäessäni näitä tunteja.
Se mitä minulle ei ole kertynyt, ovat kokemukset merkittävistä kulttuuriristiriidoista. Vaikka oppilaat edustavat eri uskontoja ja tulevat hyvin erilaisista taustoista, minkäänlaisia ideologisia ongelmia ei ole noussut esiin. Yleisenä tavoitteena on oppia suomea niin hyvin, että opiskelupaikan tai töiden saaminen onnistuu. Monen suusta olen kuullut, että suomalaisten ystävien hankkiminen on yllättävän vaivan takana. Toinen ajoittainen ’ongelma’ on suomalaisten liian hyvä englannintaito. Eräs Unkarista muuttanut kaveri sanoi kerran minulle, että hän yrittää kovasti IT-alan työpaikallaan parantaa suomeaan kollegojen kanssa, mutta nämä vaihtavat aina englantiin. Kun itse asuin jonkin aikaa Unkarissa muutama vuosi sitten, tällaista haastetta ei tullut. Huomasin, ettei edes hoidon saaminen poskiontelontulehdukseen ollut itsestäänselvyys, jos ei puhunut unkaria. Noh, en toki pidä Unkaria minään maahanmuuttopolitiikan malliesimerkkinä.
Jos asiaa katsotaan viralliselta kannalta, niin Työ- ja elinkeinoministeriö vastaa Suomeen muuttaneiden kotouttamisesta, siihen liittyvästä lainsäädännöstä ja työllistymisen edistämisestä. Sen tekemä työ on ensiarvoisen tärkeää, ja vahvan tuen antavat erinäiset monikulttuurista työtä tekevät järjestöt ja liitot, esimerkiksi Monika-Naiset ja Setlementti. Monelta unohtuu, että maahanmuuttajissa on intoa ja osaamista muunkinlaiseen yrittäjyyteen kuin ravintola- tai parturialalle. Startup-yhteisö on tässä hyvä esimerkki. Kahdessa startup-keskittymässä työskennelleenä voin sanoa maahanmuuttajien olleen loistavasti edustettuina niistä löytyvissä yrityksissä. Toinen oli Espoon Otaniemestä löytyvä Startup Sauna ja toinen Helsingin Maria 01, joka oli avautuessaan 2016 Pohjoismaiden suurin startup-hubi. Suurella määrällä Suomeen tulevista on korkeaa IT- tai teknologia-alan osaamista, mutta tiedolliset puutteet suomalaisesta lainsäädännöstä tai aloittaville yrityksille tarjottavasta tuesta voivat monesti estää näiden alojen yritysten perustamisen.
Hoidetaan maahanmuuttajien kotouttaminen miten päin tahansa, aina löytyy arvostelijoita. Jos se hoidetaan ylimalkaisesti, tulee paikkansapitävää kritiikkiä, että valtion tukitaakka kasvaa entisestään ja seuraamme Ruotsia muusta yhteiskunnasta eristyneiden ongelmalähiöiden tielle. Jos taas ulkomailta tulevat saadaan integroitua tehokkaasti suomalaiseen yhteiskuntaan ja talouden rakenteisiin, monet protestoivat heidän vievän työpaikat kantasuomalaisten nenän edestä. Lisäksi pelätään, että monelle rakkaat täkäläiset perinteet jätetään pois monikulttuurisuuden nimissä. Kaikki tässä mainitut huolet ovat ymmärrettäviä. Joka tapauksessa itse näen huonoimpana vaihtoehtona sen, että maahanmuuttajat muodostavat omia miniyhteiskuntiaan, joihin Suomessa syntyneet eivät viitsi tai uskalla olla yhteydessä.
Lauri Nurro 